featured image

33 yötä pois kotoa

This post is also available in: englanti

Skypessä
Skypen ääreen on yritetty aina kun on ollut hyvä nettiyhteys ja aikataulut on saatu sovitettua aikaeroista huolimatta.

 

Koti-ikävää Nepalissa

Kyyneliltä ei säästytty lähtöni hetkellä kuukausi sitten. Tytöt saattoivat minut lentokentälle ja halasimme toisiamme kerta toisensa jälkeen. Emme näkisi toisiamme yli kuukauteen.
33 yötä. Se tuntui hurjalta kun laskimme tyttöjen kanssa matkani pituutta kalenterista. Ajattelin helpottaa tyttöjen odotusta askartelemalle heille kalenterit, josta he voisivat seurata päivien kulumista, mutta lopputulos taisi olla ihan päinvastainen: tytöt meinasivat saada hermoromahduksen kun he tajusivat kuinka pitkään olisin poissa.

Poon Hill trek Nepal
Oli hienoa jutustella paikallisten lasten kanssa.

 

Päivä ennen lähtöä alkoi tuntua iso pala kurkussa.
– Miksi sun pitää lähteä koko ajan jonnekin. Etkö voi tehdä töitä Suomessa, Dania kysyi.
Hän oli jo ehdottanut, että vaihtaisin ammattiani kokonaan.
Tällaista tämä on, toisaalta seuraan sydämeni ääntä ja teen työtä, jota rakastan. Mutta miten lapseni mahtuvat tähän kuvioon?
Yleensä yritän rajoittaa työmatkani maksimissaan viikkoon. Sinäkin aikana niin tytöille kuin minullekin tulee kova ikävä. Nyt olisin poissa melkein viisi viikkoa. Heistä pidetään huolta toki poissa ollessanikin, mutta äiti on aina äiti. Vai onko? 🙂

 

Poon Hill trek Nepal Jhinu hot springs
Joulutähti kukki tea housemme pihalla Jhinun kylässä.

 

Finnairin koneessa matkalla Delhiin intialaiset stuertit tarjoilivat intialaista ruokaa ja alkoi tulla jo vähän sellainen ”tästä tulee hyvä matka”-fiilis. Olin viimeksi Intiassa 2,5 vuotta sitten ja olin ikävöinyt maata. Nepalia olin suunnitellut viimeiset kymmenen vuotta. Unelmani oli toteutumassa.
Tällä matkallamme näimme todella harvinaisia paikkoja, heimoja, maisemia. Koen työni merkitykselliseksi. Halussa nähdä maailmaa on uteliaisuutta, mutta myös halua tehdä jotain lukutaidottomien tyttöjen tai hyväksikäytettyjen naisten hyväksi. Ainakin kertoa heidän tarinansa.
Mutta kun päivät kuluvat, enkä saa pikkutipujani syliin ja yhteydenpitomme on vain ikäväntäyteisiä What’s app-viestejä ja satunnaisia Skype-puheluja, mietin miksi minun pitää tehdä tämä itselleni ja lapsilleni. Kuulumisten sijaan viesteissä lukee usein ”Äiti mulla on ikävä” ja viisi itkuhymiötä perään. Mitä siihen voi muuta vastata kuin, että ”Niin mullakin”.
On ollut terapeuttista kuulla muiden ”matkaäitien” tuntemuksia. Eräs tuttavani on poissa kotoa kaksi viikkoa kuukaudesta ja viettää kaiken vapaa-ajan perillä reissussa Skypessä.

Oli koskettavaa seurata nyt aiemmin syksyllä bloggaaja-kollegani Satu ”Destination Unknown” Vänskä-Westgarthin tuntoja hänen ollessaan poissa kotoa kuukauden verran hänen Irlannin pyörämatkallaan.
http://www.rantapallo.fi/destinationunknown/2014/08/21/ikava-aiti-reissaa/

Eläydyin Sadun blogin kautta hänen kotiinpaluuseensa. (Oli ihana myös muistuttaa itselleen, ettei ole ainoa ”paha” äiti tällä planeetalla 😉 )

 

Trekkaus Nepalissa
Trekkaamassa Pooh Hillin reitillä.

 

Kotiin paluu. Se on aina se matkan kohokohta.
Kun palaan kotiin, mikään ei ole ihanampaa kuin sulkea omat lapset syliin. Haluaisin tuolloin luvata, etten enää ikinä lähde minnekään, mutta en voisi pitää sellaista lupausta. Sen sijaan sanon, että nyt en pitkään aikaan lähde minnekään.
Usein ensimmäinen kysymys kuuluu: ”Äiti, toitko meille yllätyksen?” Ja löytyyhän sieltä matkalaukusta yleensä jotain pientä tuomista.
Olisi mukavaa sanoa, että olen parempi äiti kun teen sitä, mitä rakastan. En tiedä olenko. Siitä olen varma, että jaksan paremmin sitä tavallista arkea kun olen välillä poissa. On ihana päästä tyttöjen tanssinäytökseen, hakea heidät hoidosta hieman aiemmin, tehdä yhteinen metsäretki tai vain käpertyä yhdessä sohvalle leffailtaa viettämään. Eikä vain kuulla, mitä toisessa kodissa on tehty poissa ollessani.
Kotiintulon jälkeisenä päivänä alkaa kiukuttelu. Harmitus poissa olostani purkautuu känkkäränkkä-käytöksellä. Se kestää päivän, pari ja sitten elämä taas jatkuu ennallaan.

Seuraavaan reissuun saakka.

 

Koti-ikävää Nepalissa
Viimeinen kuva tytöistä. Yrittivät vielä urhoollisesti hymyillä, mutta tämä kuva kertoo kaiken 🙂

 

*Kirjoitan tätä viimeisenä iltana hotellihuoneessani. En osaa kuvata sitä riemun tunnetta, että olen huomenna kotona.*

2 vastausta artikkeliin ”33 yötä pois kotoa”

  1. Ihanaa että olet päässyt kotiin tyttöjesi luo! Ja vielä ihanampaa että maailmasta tosiaan löytyy muitakin “pahoja” äitejä ja lähdit kuin lähdit reissuun! 🙂 Kolmivuotiaani halaili minua tiukkaan vielä pari viikkoa matkankin jälkeen ja toisteli että “äiti ikävä”, ja minä kun ihmettelin että mikä ikävä, niin neiti mainitsi että “äiti pyöräilee”… Eli joo, sitä reissua taidettiin potea siis vielä hetki matkan jälkeenkin…

    Mutta täällä sitä taas ollaan, reissussa ilman perhettä, tällä kertaa tosin vain vajaa viikko. Ja sitten mieheni lähtee viideksi viikoksi työmatkalle… Ei ehkä kaikkein ideaalisin tilanne, mutta näin se vain on. Ja niin, onko sitä sitten parempi äiti kun tekee mitä rakastaa, tiedä häntä. Mutta jos en tekisi siitä mistä pidän, olisin kuitenkin ehkä huonompi äiti…? (ehkä!!!)

    1. Hei Satu! Juu, ihanaa olla kotona. Nyt on sellainen olo, että miksi ihmeessä sitä edes lähtee minnekään kun kotona voi juoda kraanasta puhdasta vettä, saa pestä hampaansa ilman veden sterilointia, vessassa on vessapaperia (ja pönttö!), pistorasiat toimii ja kaikki on muutenkin niin mukavaa 🙂 Mut ehkä tää mieli taas tästä muuttuu taas. Hyvää reissua sulle (ihania kuvia!) ja tsemppiä yh-jaksoon!

Leave a Reply